Ei yhtään pöljempi pysäkki

Pöljän pysäkki on Siilinjärvellä Pohjois-Savossa sijaitseva pieni asemarakennus, josta on hyvää vauhtia tulossa kyläläisten yhteinen olohuone. Kyläyhdistys osti rakennuksen kunnalta 2013 ja remontoi yli satavuotiasta komeaa, mutta rapistumaan päässyttä vanhusta uuteen loistoon.

Pöljän pysäkki Katri Rautiaisen kuvaamana vuonna 1947.

Pöljän pysäkki on hyvä esimerkki uudenlaisesta seurantalosta. Tarve yhteisille kokoontumistiloille ei ole kadonnut minnekään, sillä työväen- ja maamiesseurantalojen sekä muiden alkuperäisten seurantalojen rinnalle tulee uusia kylä- ja kotiseututaloja, joita yhdistykset kunnostavat pääosin talkoovoimin. Usein seurantaloksi muutettava rakennus on vanha kansakoulu, mutta myös muita rakennuksia on otettu uuteen käyttöön.

Pihapiirin raivausta elokuussa 2013. Kuva: Aira Roivainen.

Vasta noin vuoden kestäneen kunnostusprojektin aikana Pöljän pysäkillä on korjattu katto, kunnostettu ikkunoita, maalattu sisätiloja ja ulkovuorta, rakennettu turva-aitaa ja tehty pihatöitä. Yksityiskohdatkin on entisöity huolella nimikylttejä ja lampunpidikkeitä myöten.

Elokuun toisena päivänä pysäkillä juhlistetaan avajaisia. Asemalla kun ollaan, ohjelmaan kuuluu sopivasti myös museojuna-ajelu. Tapahtuma on osa Seurantalopäivää, jota vietetään joka vuosi Euroopan kulttuuriympäristöpäivien yhteydessä.

Pöljän pysäkin kunnostusprojektia voi seurata pysäkin blogissa sekä Facebookissa.

Itämeri - ihmisten meri

Moni mieltää Suomenlahden ja Itämeren ennen kaikkea luonnonympäristöksi, mutta Itämeri on paljon muutakin. Luonnon lisäksi myös Itämeren kulttuuriperintö ja -ympäristö on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen.

Itämeren muotoutuminen viimeisen jääkauden jälkeen ja pohjoisen Itämeren asutushistoria kulkevat käsi kädessä. Kun maa alkoi kohota ja jää sulaa, ihminen etsi uusia asuinalueita ja liikkui maitse ja vesitse yhä pohjoisemmaksi. Koko esihistoriamme voisi sanoa olevan merellinen, koska usein myös varhaisimmat asuinpaikat sijaitsivat veden äärellä ja vesistöjen käyttö liittyi olennaisesti ihmisten elämään. Nykyisin kivikauden asuinpaikat sijaitsevat maankohoamisen takia varsin kaukana rantaviivasta, joten yhteys mereen ei ole enää niin selvä.

Kaikesta ihmisen toiminnasta on jäänyt jälkiä vesistöihin ja meren pohjaan, siksi Itämerta voi hyvin sanoa myös kulttuuriympäristöksi. Esimerkiksi Suomenlahdella kulkevan laivaliikenteen volyymi on valtava. Merenkulkuun ja vesillä liikkumiseen on aina liittynyt riskejä ja ne korostuvat Suomen ja Ruotsin karikkoisella rannikolla. Jos vesi yhtäkkiä katoaisi ja näkisimme vedenalaisen maiseman, luonnonmuodostelmien lisäksi näkisimme tuhansia laivojen ja veneiden hylkyjä roskien ja ihmisten mereen hylkäämien tavaroiden lisäksi.

Vanhimmat Suomen aluevesiltä ajoitetut laivanhylyt ovat keskiaikaisia, 1200-luvulle ajoitettujen alusten jäänteitä. Ne voivat näyttää vaatimattomilta, meren pohjaa vasten painuneilta lautakasoilta, mutta arkeologisen tutkimuksen avulla ne voivat kertoa paljon. Laiva on ehkä rakennettu jossain Itämeren alueella kasvaneesta tammesta ja se on saattanut kuljettaa eri puolilta Hansaliiton alueelta ostettuja tavaroita, jotka on ollut tarkoitus myydä eteenpäin vaikkapa Turussa.

Kauppa- ja henkilöliikenteen lisäksi Itämerellä on nähty myös lukuisia sotia ja meritaisteluita. Esimerkiksi Kustaa III:n sodan aikana käytyjen Ruotsinsalmen meritaisteluiden (1788 ja 1790) jäljiltä Kotkan edustalla meren pohjassa on lukuisia hylkyjä ja myös joitain puolustuslaitteiden jäänteitä. Ruotsinsalmesta tuli myös monen merisotilaan hauta, koska maalta väkisin haetut miehet eivät yleensä osanneet uida.

Linjalaiva Kronprins Gustav Adolf upposi Kustaa III:n sodassa vuonna
1788. Nykyisin hylyllä on ohjattu sukellusreitti. Kuva: Riikka Alvik,
Museovirasto 2013.

Samaan sotaan liittyy myös Helsingin edustalle uponneen ruotsalaisen linjalaiva Kronprins Gustav Adolfin hylky. Laiva oli ankkuroituna Suomenlinnan edustalle elokuussa 1788, kun Venäjän alukset yllättivät sen. Alus yritti paeta, mutta purjehti entuudestaan tuntemattomalle karille. Venäläiset valloittivat laivan, ottivat miehistön vangiksi ja sytyttivät upean, lähes 50 metriä pitkän laivan tuleen. Aluksessa räjähti ja se ajelehti hetken, kunnes lopulta upposi. Laivan kohtaloon vaikuttanut kari sai nimen Gustav Adolfin matala. Hylky löytyi vuonna 1995 ja sen tutkimukset aloitettiin samana vuonna. Vuonna 2000 hylylle perustettiin Suomen ensimmäinen vedenalainen hylkypuisto, jossa on ohjattu sukellusreitti opastauluineen. Hylky on noin 19 metrin syvyydessä ja reitin sukeltaminen kestää kaikkiaan noin puoli tuntia. Puisto on säilyttänyt suosionsa yli kymmenen vuotta, enkä ihmettele. Sukellan siellä itsekin mielelläni, vaikka sukelluksia kertyi useita jo hylyn tutkimusten aikana. Suurikokoisen aluksen jäänteet ovat todella vaikuttava kokonaisuus ja laivan edelleen paikallaan olevat lähes 70 tykkiä kertovat omaa tarinaansa 1700-luvun merisodankäynnistä.

Sukeltaja linjalaiva Kronprins Gustav Adolfin sukellusreitillä.
Kuva: Riikka Alvik, Museovirasto 2013.

Joskus haaksirikoista selvittiin ainoastaan taloudellisilla menetyksillä ja laivan miehistö pystyi itse osallistumaan laivan ja sen lastin pelastustöihin sekä antamaan meriselityksen sen jälkeen. Yksi tällainen tapaus on kauppa-alus Vrouw Marian haaksirikko vuonna 1771. Laivan tarina löytyi ensin arkistoista tutkija Christian Ahlströmin etsiessä toiseen hylkyyn liittyviä asiakirjoja 1970-luvun alussa. Hylky sai tarunhohtoisen aarrelaivan maineen, koska haaksirikkoa koskevassa kirjeenvaihdossa mainittiin Venäjän keisarinna Katariina II:n lukuun ostetut taidemaalaukset ja huoli niiden kohtalosta. Sukeltajaryhmä löysi hylyn vuonna 1999 ja Museovirasto aloitti tutkimukset vuonna 2000. Hylyn tarinaan on kietoutunut 1700-luvun merkkihenkilöitä Ruotsista ja Venäjältä, esimerkiksi pelastetun tavaran lastiluettelossa on melkoinen kokoelma Pietarin ylimystöä. Samaisesta luettelosta näkyy myös aikakauden harrastukset ja uudet, jopa hieman kyseenalaiset tavat: kukkasipulit ja siemenet kertovat kasvitieteeseen kohdistuvasta kiinnostuksesta ja puutarhanhoidosta; kahvi, tee, tupakka ja nuuska uusista, myös pohjoisempaan Eurooppaan levinneistä tavoista. Naisethan eivät tuolloin tupakoineet, mutta nuuskan käyttö oli varsin tavallista myös ylhäisön parissa. Tupakkapiippu oli sen sijaan varsin tavallinen näky miehillä yhteiskuntaluokasta riippumatta. Vrouw Marian arkeologisissa tutkimuksissa on löydetty tupakan ja kahvipapujen lisäksi jopa varsin hyvin säilyneitä viinirypäleitä, jotka olivat varsin eksoottinen, Välimeren maista kuljetettu herkku.

Hylyt ovat suurin ja tunnetuin vedenalaisen kulttuuriperinnön ryhmä, mutta ei pidä unohtaa asutuksesta kertovia muistoja. Ihminen on käyttänyt merta kaatopaikkana kautta aikojen ja viimeisen sadan vuoden aikana esimerkiksi muovijäte, myrkyt, polttoaineet ja muu ihmisen jälkeen jättämä saaste on saanut meret ja sen asukkaat todelliseen hätään. Onneksi merkkejä elpymisestä on jo havaittavissa Itämerelläkin, siitä kiitos mm. John Nurmisen säätiön ponnisteluille ja Itämeren tilan esille tuoneelle tutkimukselle ja yhteisille sopimuksille.

Itämeri ja sen kulttuuriperintö ovat jokaisen saavutettavissa ja nautittavissa, tavalla tai toisella. Tärkeänä välittävänä tekijänä toimivat esimerkiksi museot, kuten Merikeskus Vellamo Kotkassa. Museossa ei tarvita sukellustaitoja, vaan uteliasta ja avointa mieltä ja hieman mielikuvitusta. Museon näyttelyiden siivittämänä voi kohdata vaikkapa taulujensa menetystä surevan keisarinnan tai 1200- luvun lopulla kirkonkelloaan odottavan pappismiehen, jolle uponneen kellon kohtalo jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Paraisten Egelskärin keskiaikaiselta haaksirikkopaikalta löytynyt
kirkonkello. Kuva: Kaj Enholm 2001.

Riikka Alvik, tutkija, Museovirasto arkeologiset kenttäpalvelut