Näkyvä ja näkymätön maaseutu suomalaisessa maisemakuvastossa

Maisemaa, tuota otosta aistein havaittavasta laajasta ympäristöstä, on jo hyvin pitkään lähestytty kuvien avulla. Usein kohde ja sen kuvaus ovat kietoutuneet niin vahvasti yhteen, että maiseman on todettu pohjautuvan nimenomaan ympäristön kuvalliseen esittämiseen. Kuviin vuosisatojen ajan tiivistetty maisema on vähitellen synnyttänyt vakiintuneita tapoja valikoida ja asettaa tietynlaisia ympäristön muotoja ja siinä esiintyviä elementtejä kuvauksen kohteeksi. Nämä tavat ovat taas aina olleet kytköksissä taiteen ja ylipäänsä kuvallisen esittämisen traditioihin ja tyylivirtauksiin sekä yhteiskunnissa eri aikoina vallinneisiin historiallispoliittisiin tilanteisiin ideologioineen. Maisemakuva on siis monisäikeinen vyyhti, jonka juuret voivat useissa tapauksissa ulottua aina antiikkiin asti.

Maisemaa Ahvenanmaan Eckeröstä. Kuva: Liisa Lohtander.

Kuvilla on tapana synnyttää uusia kuvia. Monesti uudet kuvat viittaavat aikaisempiin kuviin synnyttäen lopulta kuvastoja, joissa tietyt kohteet, aiheet ja niiden esitystavat toistuvat hyvin samankaltaisina vuosikymmenistä ja jopa vuosisadoista toiseen. Näin on käynyt myös maisemalle. Esimerkiksi Suomen kohdalla voidaan puhua kansallisesta maisemakuvastosta, joka kuvien ohella käsittää koko joukon erilaisia maiseman esittämisen muotoja. Kyse on laajasta kokonaisuudesta, jossa tietyt ja tietyllä tavalla kuvatut maisemat muodostuvat vallitseviksi kansallisen tilan esitystavoiksi. Vallitsevilla maiseman esitystavoilla on puolestaan vahva vaikutus ympäristömielikuviimme. Ne ikään kuin legitimoivat tietyt aiheet, kohteet ja katsojapositiot tyypillisiksi suomalaisiksi maisemiksi, joihin meille annetaan mahdollisuus samastua ja joilla kansakuntaa markkinoidaan myös maailmalla.

Haltialan tila Helsingissä. Kuva: Liisa Lohtander.

Kuvien maisema kiinnittyy uskottavasti fyysiseen ympäristöön, mutta toteuttaa omaa kuvallisen esittämisen traditioihin ja yhteiskunnallisiin konteksteihin kytkeytyvää logiikkaansa. Tämän huomasin omakohtaisesti tarkastellessani suomalaisen maaseutumaiseman kuvallista esittämistä vuoden takaisessa väitöskirjatutkimuksessani Kuvien maaseutu. Maaseutumaisemakuvaston luomat mielikuvat suomalaisesta maaseutukulttuurista (2013). Tutkimuksessani kohdensin katseen suomalaisiin maisemakuvajulkaisuihin aina 1800-luvun puolivälissä ilmestyneestä Zacharius Topeliuksen toimittamasta Finland framstäldt i teckningar -teoksesta 2000-luvun alussa ilmestyneisiin kuvakirjoihin. Tästä aineistosta perkasin esiin maaseutukulttuuriin ja sen maisemaan liittyviä kuvateemoja, joille oli ominaista sisällön ja toisinaan myös muodon tasolla ilmennyt toisteisuus. Tämänkaltaisina ne ovat olleet omiaan rakentamaan kollektiivisia mielikuvia suomalaisesta maaseutukulttuurista ja sen maisemista.

Kuvateemojen analyysi osoitti suomalaisen maaseutumaisemakuvaston painottavan menneisyyteen kiinnittyvää maaseutukulttuurin esittämistä. Kuvastoa hallitsee pääsääntöisesti pienviljelyyn keskittyvä idylli pienmuotoisine karjoineen ja kansallisromantiikan ideaaleihin palaavine maalaisineen. Maatalouden koneellistuminen ajautuu kuvastossa marginaaliin lukuun ottamatta jälleenrakennuskautta, jolloin rationaalinen kehitys asettui perinnepainotteisten aiheiden rinnalle. Koska maaseutukulttuuriin maisemineen on aina kuulunut olennaisena osana kehitys ja muutos, kävi nopeasti selväksi, ettei analyysiaineistossa tuotettu maaseudun kuva ollut neutraali dokumentti, vaan erilaisten kulttuuristen valintojen ja rajauksen tulos.

Maisema Somerolta. Kuva: Liisa Lohtander.

Maiseman kuvallisessa esittämisessä rajaus on siis valtaa. Kehityksen ulkoistaminen maaseutumaisemakuvastosta johtaa ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa kuvien maaseutu ja sen luomat mielikuvat eivät enää välttämättä rinnastu nykyaikaisen maanviljelijän vastaaviin. Näin ollen kuvaston esittämä maaseutu vaikuttaa todelliselta, vaikka se edustaakin jo suurelta osin menneisyyttä. Kääntäen tämä tarkoittaa taas sitä, että kuvastosta ulos rajautunut, todellisuudessa vallitsevassa asemassa oleva kehittynyt maaseutu, muodostuu ikään kuin näkymättömäksi maisemaksi. Näkymättömyyden myötä kuvaston taakse voi kätkeytyä myös monia aktuaalisen maaseutukulttuurin kehitykseen liittyviä aiheita, joista tulisi käydä entistä laajempaa ja avoimempaa yhteiskunnallista keskustelua. Tämän ohella asetelma voi toimia jopa kehityksen jarruna jos kuvastolle vieraita uusia toimijoita ja toimintatapoja ulossuljetaan maaseutukulttuurin piiristä pitkälti esteettisin perustein.

Itä-Hämeen museo Hartolassa. Kuva: Liisa Lohtander.

Vaikka maaseutumaisemakuvasto voi muodostaa vääristyneitä mielikuvia, on sen luoma käsitys suomalaisesta maaseudusta kuitenkin tuttu ja turvallinen. Se edustaa suomalaisille positiivisesti arvottuneita maaseutukulttuurin piirteitä sekä niihin kytkettyjä arvoja. Kulttuuriperinnöksi miellettyjen maaseutukohteiden, kuten tiettyjen maisemien, rakennusten ja työmuotojen esittäminen maaseutumaisemakuvastossa toimii näin ollen kollektiivisen identiteetin vahvistajana. Tästä syystä näen maisemakuvastojen tutkimuksella olevan paljon annettavaa suunniteltaessa esimerkiksi uusia maaseudun perustuotannon, elinkeinojen, palveluiden, arjen ja ympäristönkäytön muotoja. Tämän myötä maaseutukulttuurin uusien sekä vanhojen perinteisten muotojen välille voisi etsiä monimuotoisuudesta voimaansa saavaa tasapainoa, jolloin näkymättömille maisemille ei olisi enää tarvetta.

Kirjoittaja FT Antti Vallius valmistelee parhaillaan tietokirjaa suomalaisen maaseutumaisemakuvaston historiasta ja on mukana Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen Kiinnittymisen politiikat ja kuulumisen kulttuurit -tutkimushankkeessa.

Antti Vallius on mukana Jyväskylän yliopistolla pidettävässä Paikat, maisemat ja kulttuuriympäristöt -seminaarissa tiistaina 13.5. Seminaari on osa Euroopan kulttuuriympäristöpäivien ohjelmaa. Lisätietoja seminaarista.